Juhannusruusu, onnistumisia ja Mankbyn keskiaikainen kylä

Aina ei voi onnistua. Huom! kuitenkin pari vihreää lehteä. Ruusun historia on huomattavasti sen nykytilaa  kunniakkaampi. Nelikymppinen ruusu voi todella paksusti viime syksyyn asti ja kahtena juhannuksena ehdin nauttia sen kukinnasta. Ruusu oli levinnyt about parimetriseksi ympyrämuodostelmaksi, joka kasvoi valtoimenaan nokkosta. Ruusu oli paraatipaikalla, ja minä halusin siihen perennapenkin, josta on paljon pidempään kukkivaa iloa kuin juhannusruususta, joka toki on upea, mutta vain hetken.

Joten perkasin pöheikön, siitä voit lukea täältä. Otin talteen vain yhden tukevapaakkuisen ruusun, eihän sitä enempää tarvi, kun on varma asiastaan ja tietää mitä tekee... No, jospa juuresta versoisi. Ruusupöheiköstä muuten löytyi pari muovista pikkuautoa, pari kantoa joita oli yritetty polttamalla hävittää, syysasteri ja kaljapullon palasia.

Juhannusruusu.

Juhannusruusun tilalle tein siis perennapenkin. Syksyllä se näytti vielä täältä. Keväällä odotin jännittyneenä, kuinka taimien siirto onnistui ja hyvinhän siinä kävi. Nyt penkki on jo näin hieno. Tätä voi kutsua onnistumiseksi.

Pikkusydämet reunustavat toista laitaa.

Viikonloppuna vietimme perinteeksi muotoutuvaa serkkujen tapaamista Repa-sedällä Soskualla. Kotiinviemiseksi sain edesmenneen mummoni perennapenkistä iiriksen, joka on nyt perennapenkkini arvokkain kasvi. Odotan jännityksellä sen kukkivan ensi kesänä.

Soskuan mummola on myös lapsuudenkotini, joten siksikin mummon iiris on erityisen rakas. Mun varmaan täytyy asua tässä talossa hautaan asti, koska iiriksestä en luovu. En ikinä!

Mailis-mummon perennapenkistä.

Perennapenkin kekellä kasvaa muutama varjolilja. Ne ovat nyt täynnä nuppuja, joten eivätpä nekään ottaneet nokkiinsa muutosta. Olivat sentäs asustelleet 40 vuotta samassa paikassa varjossa talon laidalla. Jätin sinne muutamia siltä varalta, että siirto ei onnistuisi. Ja by the way, tänä keväänä pitkä varjonpuoleinen kukkapenkkini tuija-aidan vieressä tarjoili yllärin: sieltäkin puski esiin varjolilja.

Varjoliljat tuoksuvat illan laskeutuessa itämaisen maustesilta.

Tässä on pätkä äsken mainitsemastani tuija-aidan viereisestä varjopenkistä. Aurinko paistaa muutamia tunteja, mutta enimmäkseen kukkapenkki on varjossa. Penkin reunassa kulkee liuskekivistä polku, jonka raja kukkapenkkiin on ollut hyvin epämääräinen ja hermoja raastava jokaisen nurmikonleikkuun yhteydessä. Olen pidempään miettinyt, kuinka korjaisin asian. Ja sitten kävikin niin onnekkaasti, että kuunliljoja alkoin ilmestyä kompostista. En tiedä, enkä halua tietää, kuinka ne sinne ovat päätyneet, mutta nyt ne tulivat kuin tilauksesta.

Kuunliljoja löytyi kompostista tänä keväänä runsain mitoin- insinööriltä
voisi kysyä syytä...

Kukkapenkki on noin viisi metriä pitkä. Pari metriä olen jo perannut laitaa ja tältä se nyt näyttää. Kuunliljojen väleihin lykkäilin kevätesikkoja, ne karkailevat pitkin maita ja mantuja, mutta niitähän voi siirrellä sopiviin paikkoihin. Puutarha huolehtii siis puutarhurin työllisyydestä:)

Nyt tulee katseenkestävä reunus:)

Viime kesänä sain naapurin Tuulilta tarha-alpin. Tuuli varoitteli, että se leviää. Eikä turhaan varoitellut. Nyt tarha-alpi on käytännössä vallannut keltakukkaisten kukkien penkkini! Keväällä kaivoin jo yhden ison palan sitä pois kaverille, mutta kasvi taisi lähinnä innostua toimepiteestä. Keväällä kukkiva taivaanvuohenjuuri on hautunut alpin helmoihin. Ensi kevättä varten täytyy kaivaa alpia vähemmäksi, jotta taivaanvuohenjuuri saa tilaa hengittää ja kukkia.

Keltakukkainnen perennapenkki.

Aurinkoterassin ympärille rakensimme viime kesänä pergolan. Siellä on puutarhakeinu, jossa on kiva rentoutua ja päiväkahvitella. Ja nyt siellä on täydellistä rentoutumista varten kansituoli ja pisteenä iin päällä laventeli, jonka tuoksu rentouttaa ja lievittää kireitä hermoja. Kysyin insinööriltä, että mikä on vallitseva tuulen suunta, jotta voisin asettaa laventelin just oikein - että tuuli kuljettaisi tuoksun suoraan nenuun. Mutta insinööri vain pudisteli päätään.

Siirrän laventelin syksyllä autotalliin toiveenani, että liila
ihanuus talvehtisi.

Talon terassin portaille laitoin hortensian. Kukka jää sopivasti kulmaukseen varjoon. Valkeat kukat tulevat hyvin esiin tummaa laudoitusta vasten. Hortensia on majesteetillinen kasvi eikä kaipaa seurakseen muita.

Syksyllä tie käy laventelin seuraksi autotalliin.

Eilen aamulla luin Hesarista, että Mankbyn kaivauksilla on yleisöopastus. Sinne oli päästävä! Olen seurannut kaivauksien edistymistä alusta alkaen, oliko se 2007. Mennyt aika kiehtoo minua kummasti, vaikka oma harrastuneisuuteni ulottuu lähinnä perinneperennoihin. Ajatella, että siinä on ollut kokonainen kylä. Jo 1200-luvulla tulivat ensimmäiset siirtolaiset nykyisestä Ruotsista ja 1500-luvulla kylässä oli noin kahdeksan savua. Mankbyn kylän tarina loppui 1550 paikkeilla, kun Ruotsin kuninkaan verobisnekset astuivat kuvioihin. Kunkku rakennutti Espoon kuninkaankartanon keräämään veroja. Kartano tarvitsee tietty riihen ja riihi päätettiin rakentaa about keskelle Mankbyn kylää. Kirjallisten lähteiden mukaan kyläläiset saivat korvauksen menettämistään maistaan ja hyvässä hengessä sitten läksivät. Aamen.

Riihen perustuksia.

Samoin kuin historia, pioneissa on jotain minua kiehtovaa. Minulla ei ole mitään järjellistä, hyvää selitystä sille. Pidän kovin ruusuista ja ehkä jo tänä kesänä toteutan ruusutarhan. Mutta pionit. Niissä on sitä jotain. Minulla on vain kahta sorttia, mutta sitäkin pulskempia:) Ongelma on se, että en halua hankkia perennojani puutarhalta, vaan mieluiten toisten pihoilta. Ja jos jollain on vanhaa pionia, niin tähän asti se on ollut just tätä tummanpunaista kaunokaista.

Kärpäset viihtyvät avautuneissa kukissa, murkut nupuissa.

Vielä sateen jälkeenkin ovat upeita.

Viime, vai toissa, kesänä istutin pääoven lähelle kukkapenkin. Jouluvaloja varten penkissä on yksi timanttituija (ainoa ostettu), jota pidän leikkaamalla kurissa. Lisäksi penkissä on pihalta siirrettyjä pioneja, ruusuja ja reunoilla suopayrttiä. Viime syksynä kaivoin penkkiin kevätsipuleita. Ja sormustinkukan siemeniä olen tietty heitellyt tähänkin penkkiin. Ruusut löysin tuija-aidan viereltä riutumasta, mutta nyt ne ovat räjähtäneet kasvuun. Täytyy katsella tilannetta. En arvannut, että ruusut kasvavat noin korkeiksi.

Tässä oli ennen vuorimänty, joka oli keskeltä
kalju ja longerteli minne sattui, ajotiellekin.

Sitten siirrytään puutarhan puolelle. Siellä on meneillään projekti nimeltä liuskekiviterassi puutarhakalusteille. Niin vähäpätöistä mediaa ei tällä hetkellä olekaan, ettei siellä joku näppärä uutisoi jonkin olevan jonkin keskiössä, joten ajan henkeä mukaellen: projektini keskiössä on risukasa. Ei enempää eikä vähempää! Projektin keskiöön risukasa pääsi jo keväällä omenapuiden leikkuun aikoihin. Tosin risukasa ei silloin tiennyt tästä merkittävästä roolistaan. Se vahvistui alkukesän mittaan, kun talousahdingon kasvaessa ja yt-nevotteluiden pyörteessä risukasa vain kasvoi (marjapuskien harventaminen, luumupuun kaato). Valtiovarainministerin Kreikka-vakuuksien jyllätessä mediassa risukasa kommentoi vakuuksien luotetavuutta pukkaamlla horsmaa, rentun ruusua. Vakuuskeskustelu on väistynyt, ja nyt harakankellojen kukkiessa soivat kellot Sote-uudistukselle, jota kaatotempauksella koetellaan. Tervetuloa vaan media tulkitsemaan taloutta/politiikka/whatever meikäläisen risukasasta. Mä tulkkaan tarvittaessa.



Kasvihuoneessa meno hyytyi, kun helteet loppuivat. Ihan hyvin siellä kuitenkin voidaan. Kurkkuja tulee, tomaatit kukkivat, salaattia riittää ruokapöytään ja vesimeloni on yhä arvoitus.



Kasvimaalta saa jo retiisejä. Etanat tykkää niistä. Herneet eivät vielä kiipeä kehikkoa pitkin, mutta sieltä ne ponnistelevat.




















Uudella mansikkamaalla Polka punertaa jo. Annoin insinöörille tehtäväksi kehitellä räkättiverkon mansikkamaan päälle heti juhannuksen jälkeen. Omista rönsyistä viisi ei ole lähtenyt kasvamaan, joten ensi viikolla täytyy katsella, jos olisi tullut jo uusia rönsyjä, niin voisin paikata kuolleet. Maurin makea kukkii kovasti, joten muutama vadelmakin on siis luvassa.