Aurinko paistaa ja vettä sattaa - taitaa tulla kesä. Lauloi aikoinaan eräs tunnettu suomalainen muusikko. Joululaulussa puolestaan ihmetellään: no onkos tullut kesä, nyt talven keskelle. Nyt jaetaan FB:ssä uutista, joka pohtii, että jääkö talvi välistä. Osa peukuttaa, osa toivoo talven jossain vaiheessa ilmaantuvan. Kumpaan porukkaan sinä kuulut? Minä kuulun jälkimmäiseen. Ehdottomasti.
Minä haluan, että talvella on talvi. Minä haluan, että kesällä on kesä. Minä haluan kaikki neljä vuodenaikaa! Minä asun siksi Suomessa. Pelkkä ajatus tasapaksusta säävuodesta puistattaa minua.
Samoin pelkkä ajatus tasapaksusta elämästä puistattaa minua. Pidän toki turvallisuudesta, mutta se on eri asia kuin tasapaksuus. Tasapaksuus on sitä, että mieli hyytelöityy. Se on vähän kuin jos katsoisi hillopurkkia eikä muistaisi, että keittikö hillon viime syksynä vai sitä edellisenä. Vai onkohan se jo vielä vanhempaa? Jännitystä elämään voi hakea hölskyttämällä hieman hillopurkkia ja tarkkailemalla hillomassaa - nuorta ja kiinteää (edellissyksyistä selvästi) vai jo hieman vetistä (a.d. ????). Radikaalimpi ihminen voisi tuossa tilanteessa repäistä ja liikoja tuumailematta kipata hillot vessanpyttyyn. Ja tuntea hetken sopivaa haikeutta. Haikeutta, joka hyväilee vanhoja muistoja edellissyksyn hillonkeitosta ja samalla tuntee jo hienoista viriävää kutkutusta ensi syksystä: hillon lisäksi kenties hyytelöäkin.
Pitkään jatkunut tasapaksu vaihe usein onneksi päättyy. Alkaa uusi vaihe. Mutta siinä välissä on se paras vaihe, johon liittyy tuo sopiva haikeus. Se on irtipäästämisen vapautta, välitilan kutkuttavuutta uutta odottaessa ja suunnitellesssa. Se on myös vanhan sopivaa paijausta ja kiittämistä. Oma mieli työskentelee aktiivisesti, vaikka ulkoisesti ei välttämättä tapahdu mitään näkyvää. Olemus usein valaistuu ja rauhoittuu, mutta myös täpinöityy. 'Mikä sulla on?' saattaa joku kysyä. Ja sinä vastaat: 'Ei mikään' ja hymyilet salaperäisesti. Ja olet sisäisesti aivan tuhannen virittynyt ja tunnet, kuinka veri vihdoin kiertää sormenpäissä ja päälaenkin kautta alas levottomiin varpaisiin. Samalla tunnet itsesi hyvin varmaksi ja luottavaiseksi, koska tiedät, että nyt tapahtuu.
Ja mitä siis tapahtuu? No eihän sitä välttämättä tiedä. Eikä se ole oleellinen asia. Oleellista on olla avoin tapahtumiselle. Avoin mieli on kuin kärpäspaperi, joka houkuttelee tilaisuudet luokseen. Ja silloin se tapahtuu. Se, mikä sillä kertaa on tarkoitettu sinulle tapahtuvaksi. Se, mikä nyt auttaa, kasvattaa, toivottavasti myös ilostuttaa ja eheyttää elämääsi sinulle tarpeelliseen suuntaan. Suunta voi joskus olla vaikea tai epämieluinen, mutta myöhemmin elämässäsi tulet huomaamaan, että niin sen pitikin mennä. Minullekin on käynyt niin. Murehdin aikoinani loppumattomiin, että mitä pahaa minä olen tehnyt, kun minulle kävi näin. Nyt ymmärrän, että minun vikani oli se, että minä olin aivan liian kiltti. Siitä lisää toisen kerran. Älä sinä ole liian kiltti!
Loppukaneettina todettakoon, että tämä kyllä on viherblogi. Koska nyt on (mukamas)talvi ja puutarha talviunilla, olen päättänyt kirjoitella vallan muita juttuja. Siirrän nämä muut jutut omaan osioonsa tässä blogissa, kunhan vanhempi tyttäreni tulee käymään kotona ja saa neuvoakseen siirto-operaation.
Minä haluan, että talvella on talvi. Minä haluan, että kesällä on kesä. Minä haluan kaikki neljä vuodenaikaa! Minä asun siksi Suomessa. Pelkkä ajatus tasapaksusta säävuodesta puistattaa minua.
Samoin pelkkä ajatus tasapaksusta elämästä puistattaa minua. Pidän toki turvallisuudesta, mutta se on eri asia kuin tasapaksuus. Tasapaksuus on sitä, että mieli hyytelöityy. Se on vähän kuin jos katsoisi hillopurkkia eikä muistaisi, että keittikö hillon viime syksynä vai sitä edellisenä. Vai onkohan se jo vielä vanhempaa? Jännitystä elämään voi hakea hölskyttämällä hieman hillopurkkia ja tarkkailemalla hillomassaa - nuorta ja kiinteää (edellissyksyistä selvästi) vai jo hieman vetistä (a.d. ????). Radikaalimpi ihminen voisi tuossa tilanteessa repäistä ja liikoja tuumailematta kipata hillot vessanpyttyyn. Ja tuntea hetken sopivaa haikeutta. Haikeutta, joka hyväilee vanhoja muistoja edellissyksyn hillonkeitosta ja samalla tuntee jo hienoista viriävää kutkutusta ensi syksystä: hillon lisäksi kenties hyytelöäkin.
Ja mitä siis tapahtuu? No eihän sitä välttämättä tiedä. Eikä se ole oleellinen asia. Oleellista on olla avoin tapahtumiselle. Avoin mieli on kuin kärpäspaperi, joka houkuttelee tilaisuudet luokseen. Ja silloin se tapahtuu. Se, mikä sillä kertaa on tarkoitettu sinulle tapahtuvaksi. Se, mikä nyt auttaa, kasvattaa, toivottavasti myös ilostuttaa ja eheyttää elämääsi sinulle tarpeelliseen suuntaan. Suunta voi joskus olla vaikea tai epämieluinen, mutta myöhemmin elämässäsi tulet huomaamaan, että niin sen pitikin mennä. Minullekin on käynyt niin. Murehdin aikoinani loppumattomiin, että mitä pahaa minä olen tehnyt, kun minulle kävi näin. Nyt ymmärrän, että minun vikani oli se, että minä olin aivan liian kiltti. Siitä lisää toisen kerran. Älä sinä ole liian kiltti!
Loppukaneettina todettakoon, että tämä kyllä on viherblogi. Koska nyt on (mukamas)talvi ja puutarha talviunilla, olen päättänyt kirjoitella vallan muita juttuja. Siirrän nämä muut jutut omaan osioonsa tässä blogissa, kunhan vanhempi tyttäreni tulee käymään kotona ja saa neuvoakseen siirto-operaation.
