Se fiinimpi puutarhapenkki

Tällä puutarhapenkillä on syntynyt loistavia oivalluksia. Toki myös useita vähemmän loistavia, on miestiskelty iloisia ja murehdittu surullisia. Penkki on toiminut myös pöytänä, naulakkona ja kirjoitusalustana. Se on vanha ja vaatimaton mutta toimiva. Mutta olisiko tämä kesä se, jolloin ranskalainen pitsikalusto ottaa komennon? No olihan se. Toissakesänä perkasin maaorjan lailla puutarha, viime kesänä rakensimme kasvihuoneen ja perustimme kasvimaat, joten tänä kesänä oli perusteltua saada kivetty pläntti, jolle mahtuu pöytä ja kaksi tuolia. Saapi nauttia puutarhasta ilman tikkuja takapuolessa.

Ja kun enemmin haaveilin tuosta kivetystä pläntistä, jolle hankkisin valkeat valurautaiset, ranskalaishenkiset pitsikalusteet, en voinut välttyä mielikuvalta, kuinka myös ruusujen huumaava tuoksu kutkuttelisi nenääni. Vaikka edes muutama rymhäruusu, juurelle tulppaania kevätiloksi ja lemmikkiä tai vastaavaa katekasviksi. Tyylikkyys tulee säilyttää kaikissa olosuhteissa - myös aivan siinä kompostin kupeella:)

Tuohon katajan juurelle on paikka katsottuna kalusteille. Ja kaksi liuskekivilaattaa on jo kannettu valmiiksi odottelemaan urakan alkua. Komposti jää tuohon etuvasemmalle piiloon. Risukasa kuvan oikeassa alalaidassa on omenapuiden leikattuja oksia, jotka odottavat silppurin kitaa.

Tämä oli siis tilanne keväällä. Keväisen alkuinnostuksen jälkeen tapahtui se aikuisten oikeasti: homma lopahti lyhyeen kuin kanan lento. Risukasa makasi häiriintymättä ja karttui alkukesän mittaan niin, että ruoho kuoli alle.

Lopulta ennen heinäkuisia pahnanpohjimmaisen rippijuhlia iski perinteinen kiire saada paikat kuntoon. Liuskekiviterassi valmistui. Sain ystävältä kaksi vanhaa mummon puutarhatuolia, joten se fiini ranskalaistyylinen pitsikalusto jäi sitten ostamatta. Ensi keväänä sitten.... se lista alkaakin olla jo aika pitkä... Liuskekivien väliin on kylvetty ruohonsiementä, mutta kuiva kesä on pitänyt huolen, että itämistä ei ole havaittavissa. Uusi yritys myöhemmin syksyllä. Kastelemaan en alkanut - sitä puuhaa riitti tärkeämmissäkin paikoissa. Ruusupenkki sun muut haaveet ovat nekin ensi kevään listalla.

Nyt on syyskuu jo pitkällä. Vaikka fiinimpi ranskalaisryhmä jäi hankkimatta, ovat mummontuolit palvelleet vallan mainiosti.  

Haavoittumaton puutarhuri ja kirsikankukat

Vappuna olin Pekingissä ja pääsin ihailemaan taivaallisen upeaa kirsikkapuiden kukintaa. Vanhin tyttäreni oli Beijing Foreign Studies Universityssä vaihdossa. Ihastuin oitis kukkiviin kirsikkapuihin. Ja pioheihin olen jo ihastunut aiemmin. Kiinan keisarilla oli komeammat pionit kuin mulla - pakko myöntää. Kiinan keisari tosin on jo historiaa, mutta pionit Kesäpalatsissa voivat puuhkeasti. Se olikin ainoa paikka Pekingissä, missä näin pioneja.

Ja kirsikkapuut. Niitä riitti. Oli keltaisia, vaaleanpunaisia, pinkkejä, kerrannaiskukkaisia, yksinkertaisia ja jos vaikka mitä. Kirsikkapuut kasvoivat villinä Kiinan muurin ympäristössä karussa vuoristossa ja koko seutu kukki valkoisenaan. Täällä kotimaassa sanoivat yhdellä puutarhalla, että kirsikka vaatii paksun, hyvän puutarhamullan. Kirsikkapuun tuotekortissa taas sanottiin, että hiekansekainen maa. Tiedä sitten, millaisessa maaperässä kirsikka menestyy.

Pekingissä.

Ostin kaksi kirsikkapuuta. Toinen on sikkolan, toinen asikkalan. Juurelle istutin tulppaaneja ja lumikelloja. Keväällä alan jännittää kukkaloistoa! Vielä tässä syksyn mittaan laitan puuntaimille tukikepit, kaksi rungon molemmin puolin ja nauhalla kiinni. Ja jos vielä löydän lisää pikkusydäntä vanhasta paikasta, niin taidanpa laittaa sitä kirsikkapuiden juurelle, koska tulppanin varret jäisivät sen alle siististi piiloon.

Kirsikkapuiden ja tuija-aidan väliin jää perennapenkki, joka on levinnyt turhan leveälle. Perennapenkin viertä kulkee liuskekivipolku, joka osittain hautautuu pursuavien perennojen alle. Perennapenkki tulee tässä syksyn mittaan kokemaan 'leikkauksia, supistuksia ja sopeuttamista' - viimeaikaista tv-uutisointia siteeratakseni. Säästökuurin tavoitteena on karsia turhat rönsyt pois ja hyödyntää jäljelle jäävien parhaat puolet. Pari päivää sitten jo aloittelin: kaivoin kaksi vuohenkellopuskaa pois, perkasin peippiä vähemmäksi ja manasin angervoja - seuraavaksi pitäisi kaivaa ne ylös. Ne ovat suuria ja kukkivat komeasti, joten taidan säästää ne ja siirtää aidan toiselle puolelle.

Tästä tulppaanipussin värimaailmasta tykkäsin. Jos todella saan aikaiseksi perata tuon varjoperennapenkin, tuuppaan sinnekin tulppaaneja.

Oletettavasti kirsikkapuiden kukinta ei vielä ensi keväänä häikäise, mutta eipä se mittän - mulla on aikaa odotella. Pulahdin nimittäin Styx-virrassa. Se pulahdus toi mulle nuoruuden, terveyden ja haavoittumattomuuden. Jumalatar Thetis kastoi poikansa Akillleen samaisessa virrassa, koska halusi pojastaan haavoittumattoman. No, siinä kävi käpysesti, kun nuoli osui Akilleen kantapäähän, josta Thetis piti poikaa kiinni kastaessaan hänet jokeen. Mä vedin varman päälle ja pulahdin humps-sukkeliin ja pysyttelin siellä pitkään. Niin pitkään, että luin kaupan päälle pienen rukouksen. Joki on nykyään nimeltään Acheron ja erittäin suosittu matkailukohde kreikkalaisten keskuudessa. Jos ei siellä valtion talous kukoista, niin antiikin jumalatarut kyllä. Johonkin pitää voida uskoa:)

Alla olevassa kuvassa joki ei näytä oikein miltään. Mutta kun sitä kahlaa, ui syvien virtapaikkojen ja kapeiden pystysuoraan nousevien jyrkänteiden ja vuorensolien läpi, saa aivan toisen käsityksen joen voimasta ja hengestä. Joessa tarpominen oli työlästä, mutta palkitsevaa. Kameraa ei voinut pitää mukana, koska monin paikon virta oli niin kova, että piti tarkkaan valita reitti ja uintiosuuksissa todellakin tarvitsi molempia käsiä. Vesi jokeen tulee ylhäältä vuoristosta ja on kylmää, suorastaan hyistä tuossa alhaalla. Onneksi vesi sen verran lämpeni 2,5 kilometrin kahluumatkalla, että nilkkasärky lakkasi. Jalat olivat paluumatkalla kuitenkin jo ihan kohmeessa. Iho viileni niin, että meni ainakin tunti, ennen kuin alkoi tulla lämmin. Olimme elokuun loppupuoleslla reissussa Pargassa, jossa oli paikallistenkin muukaan liian kuuma, poikkeuksellisen lämmintä.

Muinainen Styx-virta.

Syksyn tuloon liittyy aina haikeutta. Krysanteemit ovat viimeisiä kukkijoita pelargonioiden kanssa. Viimeiset nurmikon paikkaukset on hyvä tehdä syksyllä. Aivan viimeiseksi syksyllä kippaan kukkaruukkujen mullat nurmikolle sinne, missä olisi hieman tasoitettavaa - ja nurmikkosiementä päälle. Aina löytyy joku kohta, jota parannella. Pergolan tolppia vasten kasvava säleikkövilliviini saa upean syysvärin. Syysasteri kukkii. Ja pikkusydän kukkii yhä. Se on ollut samassa jonossa, kuin meidän edellinen kani, joka eli 13 vuotiaaksi: elinvoimaa piisaa. Pikkusydän on kukkinut aivan alkukesästä saakka uupumatta. En tiennytkään, että se on niin mainio ja pitkään kukkiva tapaus. Edellisessä kasvupaikassaan se kukki muutaman kukan ja lysti kesti korkeintaan pari viikkoa. Viime syksynä pistin sen palasiksi ja reunustin tämän perennapenkin toisen puolen taimenpalasilla.

Tätä syysauringon lämpöä ja loistetta haluaisin säilöä talven varalle. Joka sen reseptin keksii, ansaitusti rikastukoon: )

Satoa siemenestä

Itse siemenestä kasvatettu sato palkitsee. Välillä tosin varsin laihasti, mutta toisinaan ruhtinaallisesti. Joskus homma hoituu aivan odotusten mukaisesti, vaikka useimmiten matkan varrelle mahtuu monenmoisia ylläreitä. Ja juuri nämä yllärit ovat puutarhoinnin makoisinta antia. Olisihan se todella tylsää, jos kaikki sujuisi aina täydellisen mallikkaasti. Missä olisi kokeilun, oppimisen ja ihmettelyn ilo?

Tänä vuonna satoa tuli oikein mukasvasti noin kokonaisuutena arvioiden. Tänä vuonna kokeilin ruusupapujen kasvatusta. Taimet kasvoivat siemenistä mallikkaasti. Kasvimaalla ne ehtivät viettää melkein kokonaisen yhden yön. Rusakko veteli ruusupavut parempiin suihinsa. Jätti kuitenkin noin kymmensenttisen varrentyngän ja muutamasta pisimmästä latvat, kun ei niihin yltänyt. Tökkäsin toiveikkaasti latvat maahan juurtumaan. Mutta rusakko hoiteli sitten loput. Punajuuren naatit olivat myös rusakon mieleen. Ensi vuonna rakennan aitauksen kasvimaan ympärille, verkko on jo hankittu. Satukirjojen tarinat porkkanoita syövistä pupuista taitavatkin olla silkkaa satua, sillä porkkanoihin ei rusakko kajonnut.

Avomaankurkut kasvoivat taas hyvin vakiopaikallaan. Olen säilönyt niistä raastepikkelsiä, sitä jossa on kurkkuraasteen lisäksi sipuliraastetta ja himpun paprikaa. Viipalekurkkujakin on parin talven varalle. Tsatsikia olen tehnyt monta kertaa ja lisää on tehtävä, sillä satoa pukkaa aina vaan lisää.

Semmonen töplinki kävi tänä vuonna, että ostin vahingossa karvakurkun siemeniä. Karvattomat ovat vaivattomampia.

Kuivasta kesästä johtuen sienet ovat olleet myöhässä. Olin jo katselemassa suppiksia, kun koriin päätyi kanttarellejä. No, ei paha vahinko.

Tilli. Siitä mie tykkään. Se on kuin sipuli. Sopii niin moneen. Graavilohi vaatii rutkasti tilliä suolausvaiheessa. Muutoin maku ei osu kohdalleen. Graavatessa kelpaa mainiosti varret. Tilli on ehdoton käyttöyrtti. Hölskykurkut - niitä ei voi tehdä ilman tilliä. Ja syksymmällä säilönnässä tarvii tilliä. Kokeilepa laittaa tilliä, ihan reippaasti vaan, lihapulliin. Tulee herkullisia.

Omenasato jää tänä vuonna keskinkertaiseksi. Mielestäni syynä on kuivuus ja keväinen viileys. Kevätviileä karkoitti pölyttäjät ja kuivuus tiputteli raakileita. Omenat alkoivat kasvaa kokoa vasta todella myöhään, kun kesän jälkeen tuli lopulta sateita.

Omenapiirakka on alkusyksyn herkkua. Vaniljakastiketta keitän reilusti, koska tykkään siitä niin kovin. Vaniljakastiketta oemnapiirakalla, nam.

Paprikoitakin kokeilin tänä vuonna. Kasvatin siemenestä ja hyvin onnistui. Pussissa oli kyllä punaisen paprikan kuva, mutta todella, todella hitaasti kypsyvät, vaikka ovat loistopaikalla eteläseinustalla. Kasvihuoneeseen en niitä laittanut, koska paprikoihin tulee helposti kirvoja. No, ulkosalla ei ole tullut ainuttakaan.

Tomaatit ja kasvihuonekurkut ovat kasvaneet hienosti kasvihuoneessa. Turvassa rusakolta. Toisaalta symppaan kyllä sitä rusakonpoikasta, joka tässä pörrää. Eiköhän se kuiteskin ole viaton luontokappale, joka koettaa vain selvitä hengissä. Koirakin on ihan innoissaan siitä ja nuuhkii puutarhan puolella kuono väristen. Joinain iltoina iltapissiltä palattaessa koira vetää sepelisoraisella pihateillä kohti puutarhaa niin, että sora lentää. Vähän äksöniä koirankin elämään:)

Mansikka-aika on vihdoin koittanut

Mansikat on verkotettu ja nyt mekin pääsemme nauttimaan kypsistä, punaisista herkkupalleroista. Tyttö tuli tänään rippileiriltä kotiin ja sai syödäkseen kaksi kourallista mansikoita. Toivottavasti räksä ja kumppanit katselivat nyt vuorostaan meitä mansikansyöntipuuhissa.

Kehikot (sähköputkea) asennetaan tasavälein.

 

Verkko päälle ja valmista tuli.

Puutarha on tarkoitus saada katseenkestävään kuntoon tänä kesänä. Nyt on meneillään kolmas kesä ja työn tulokset näkyvät jo mukavasti. Eka vuosi kului raivatessa ja kitkiessä. Toisena kesänä (viime vuonna siis) laitoimme kasvihuoneen ja mansikkamaan. Ja kolme punaherukkaa.  Tänä vuonna olen perannut lisää marjapuskia ja laittanut kaikille pyöreät tukikehikot. Laskin että mulla on 13 puskaa plus viiden vadelman vatukko. Vielä puuttuu pensasmustikat. Ne on kyllä yhtä samaa pelleilyä kuin puutarhavadelmat, mutta taidanpa kuiteskin sortua... Vähän pitää vielä miettiä, sillä pensasmustikan taimista revitään puutarhalla aivan hirveitä hintoja. Eikä marjoista ole muuta iloa, kuin että eivät vesity kermakakaun pinnalla. Mutta aika harvoin sitä on tullut mustikkatäytekakkua tehtyä...

Puutarhaviljelystä vielä sen verran, että mulla on nyt sukset ristissä sen rusakon kanssa pahemman kerran. Me ei tulla juttuun, ei niin yhtään! Vaikeetahan se on, kun meidän suhde on niin yksipuolinen - minä annan ja se vaan ottaa. Joten minäpä kerroin huoleni insinöörille ja kohta tulee vastaisku! Siitäpä sitten seuraavassa postauksessa.

Käydään tässä välissä kuiteskin vielä pihan puolella. Sielläkin olen kitkenyt. Ja sitten seuraavanä päivänä lisää ja seraavalla viikolla vielä lisää. Mutta niin vaan alkaa siistiä tulla. Uusia perennojakin olen istuttanut: kuunliljoja, lisää pionia (löytyi kitkiessä) ja perinteinen särkynytsydän ovat päässeet varjopenkkiini.

Kirjavat kuunliljat muodostavat nyt yhteinäisen reunan perennapenkkiin, jossa kasvaa puolivarjon kasveja. Kasvaessaan kuunliljat muodostavat tiheän kasvuston, joka estää rikkaruohojen kasvun ja erottaa vieressä kulkevan liuskekivipolun linjakkaasti kukkapenkistä.

Punamultaisen leikkimökin eteläseinustalle olen istuttanut suopayrttiä, joka pian kukkii valkoisenaan. Kylvin samaan penkkiin myös ruiskaunokkia ja harsokukkaa, mutta niillä on nyt joku ihan oma suunnitelma. Odotan innolla, että suopayrtti puhkeaa kukkaan, sillä siinä on ihana tuoksu. Aivan vieressä on aurinkoterassi, jossa mulla on myös laventeli. Aurinoterassin ympärillä on pergola, jonka yhdessä kulmassa kasvaa tuoksuva Rosa New Dawn -köynnösruusu. Minä rakastan kukkien tuoksua! 

Juhannusruusu, onnistumisia ja Mankbyn keskiaikainen kylä

Aina ei voi onnistua. Huom! kuitenkin pari vihreää lehteä. Ruusun historia on huomattavasti sen nykytilaa  kunniakkaampi. Nelikymppinen ruusu voi todella paksusti viime syksyyn asti ja kahtena juhannuksena ehdin nauttia sen kukinnasta. Ruusu oli levinnyt about parimetriseksi ympyrämuodostelmaksi, joka kasvoi valtoimenaan nokkosta. Ruusu oli paraatipaikalla, ja minä halusin siihen perennapenkin, josta on paljon pidempään kukkivaa iloa kuin juhannusruususta, joka toki on upea, mutta vain hetken.

Joten perkasin pöheikön, siitä voit lukea täältä. Otin talteen vain yhden tukevapaakkuisen ruusun, eihän sitä enempää tarvi, kun on varma asiastaan ja tietää mitä tekee... No, jospa juuresta versoisi. Ruusupöheiköstä muuten löytyi pari muovista pikkuautoa, pari kantoa joita oli yritetty polttamalla hävittää, syysasteri ja kaljapullon palasia.

Juhannusruusu.

Juhannusruusun tilalle tein siis perennapenkin. Syksyllä se näytti vielä täältä. Keväällä odotin jännittyneenä, kuinka taimien siirto onnistui ja hyvinhän siinä kävi. Nyt penkki on jo näin hieno. Tätä voi kutsua onnistumiseksi.

Pikkusydämet reunustavat toista laitaa.

Viikonloppuna vietimme perinteeksi muotoutuvaa serkkujen tapaamista Repa-sedällä Soskualla. Kotiinviemiseksi sain edesmenneen mummoni perennapenkistä iiriksen, joka on nyt perennapenkkini arvokkain kasvi. Odotan jännityksellä sen kukkivan ensi kesänä.

Soskuan mummola on myös lapsuudenkotini, joten siksikin mummon iiris on erityisen rakas. Mun varmaan täytyy asua tässä talossa hautaan asti, koska iiriksestä en luovu. En ikinä!

Mailis-mummon perennapenkistä.

Perennapenkin kekellä kasvaa muutama varjolilja. Ne ovat nyt täynnä nuppuja, joten eivätpä nekään ottaneet nokkiinsa muutosta. Olivat sentäs asustelleet 40 vuotta samassa paikassa varjossa talon laidalla. Jätin sinne muutamia siltä varalta, että siirto ei onnistuisi. Ja by the way, tänä keväänä pitkä varjonpuoleinen kukkapenkkini tuija-aidan vieressä tarjoili yllärin: sieltäkin puski esiin varjolilja.

Varjoliljat tuoksuvat illan laskeutuessa itämaisen maustesilta.

Tässä on pätkä äsken mainitsemastani tuija-aidan viereisestä varjopenkistä. Aurinko paistaa muutamia tunteja, mutta enimmäkseen kukkapenkki on varjossa. Penkin reunassa kulkee liuskekivistä polku, jonka raja kukkapenkkiin on ollut hyvin epämääräinen ja hermoja raastava jokaisen nurmikonleikkuun yhteydessä. Olen pidempään miettinyt, kuinka korjaisin asian. Ja sitten kävikin niin onnekkaasti, että kuunliljoja alkoin ilmestyä kompostista. En tiedä, enkä halua tietää, kuinka ne sinne ovat päätyneet, mutta nyt ne tulivat kuin tilauksesta.

Kuunliljoja löytyi kompostista tänä keväänä runsain mitoin- insinööriltä
voisi kysyä syytä...

Kukkapenkki on noin viisi metriä pitkä. Pari metriä olen jo perannut laitaa ja tältä se nyt näyttää. Kuunliljojen väleihin lykkäilin kevätesikkoja, ne karkailevat pitkin maita ja mantuja, mutta niitähän voi siirrellä sopiviin paikkoihin. Puutarha huolehtii siis puutarhurin työllisyydestä:)

Nyt tulee katseenkestävä reunus:)

Viime kesänä sain naapurin Tuulilta tarha-alpin. Tuuli varoitteli, että se leviää. Eikä turhaan varoitellut. Nyt tarha-alpi on käytännössä vallannut keltakukkaisten kukkien penkkini! Keväällä kaivoin jo yhden ison palan sitä pois kaverille, mutta kasvi taisi lähinnä innostua toimepiteestä. Keväällä kukkiva taivaanvuohenjuuri on hautunut alpin helmoihin. Ensi kevättä varten täytyy kaivaa alpia vähemmäksi, jotta taivaanvuohenjuuri saa tilaa hengittää ja kukkia.

Keltakukkainnen perennapenkki.

Aurinkoterassin ympärille rakensimme viime kesänä pergolan. Siellä on puutarhakeinu, jossa on kiva rentoutua ja päiväkahvitella. Ja nyt siellä on täydellistä rentoutumista varten kansituoli ja pisteenä iin päällä laventeli, jonka tuoksu rentouttaa ja lievittää kireitä hermoja. Kysyin insinööriltä, että mikä on vallitseva tuulen suunta, jotta voisin asettaa laventelin just oikein - että tuuli kuljettaisi tuoksun suoraan nenuun. Mutta insinööri vain pudisteli päätään.

Siirrän laventelin syksyllä autotalliin toiveenani, että liila
ihanuus talvehtisi.

Talon terassin portaille laitoin hortensian. Kukka jää sopivasti kulmaukseen varjoon. Valkeat kukat tulevat hyvin esiin tummaa laudoitusta vasten. Hortensia on majesteetillinen kasvi eikä kaipaa seurakseen muita.

Syksyllä tie käy laventelin seuraksi autotalliin.

Eilen aamulla luin Hesarista, että Mankbyn kaivauksilla on yleisöopastus. Sinne oli päästävä! Olen seurannut kaivauksien edistymistä alusta alkaen, oliko se 2007. Mennyt aika kiehtoo minua kummasti, vaikka oma harrastuneisuuteni ulottuu lähinnä perinneperennoihin. Ajatella, että siinä on ollut kokonainen kylä. Jo 1200-luvulla tulivat ensimmäiset siirtolaiset nykyisestä Ruotsista ja 1500-luvulla kylässä oli noin kahdeksan savua. Mankbyn kylän tarina loppui 1550 paikkeilla, kun Ruotsin kuninkaan verobisnekset astuivat kuvioihin. Kunkku rakennutti Espoon kuninkaankartanon keräämään veroja. Kartano tarvitsee tietty riihen ja riihi päätettiin rakentaa about keskelle Mankbyn kylää. Kirjallisten lähteiden mukaan kyläläiset saivat korvauksen menettämistään maistaan ja hyvässä hengessä sitten läksivät. Aamen.

Riihen perustuksia.

Samoin kuin historia, pioneissa on jotain minua kiehtovaa. Minulla ei ole mitään järjellistä, hyvää selitystä sille. Pidän kovin ruusuista ja ehkä jo tänä kesänä toteutan ruusutarhan. Mutta pionit. Niissä on sitä jotain. Minulla on vain kahta sorttia, mutta sitäkin pulskempia:) Ongelma on se, että en halua hankkia perennojani puutarhalta, vaan mieluiten toisten pihoilta. Ja jos jollain on vanhaa pionia, niin tähän asti se on ollut just tätä tummanpunaista kaunokaista.

Kärpäset viihtyvät avautuneissa kukissa, murkut nupuissa.

Vielä sateen jälkeenkin ovat upeita.

Viime, vai toissa, kesänä istutin pääoven lähelle kukkapenkin. Jouluvaloja varten penkissä on yksi timanttituija (ainoa ostettu), jota pidän leikkaamalla kurissa. Lisäksi penkissä on pihalta siirrettyjä pioneja, ruusuja ja reunoilla suopayrttiä. Viime syksynä kaivoin penkkiin kevätsipuleita. Ja sormustinkukan siemeniä olen tietty heitellyt tähänkin penkkiin. Ruusut löysin tuija-aidan viereltä riutumasta, mutta nyt ne ovat räjähtäneet kasvuun. Täytyy katsella tilannetta. En arvannut, että ruusut kasvavat noin korkeiksi.

Tässä oli ennen vuorimänty, joka oli keskeltä
kalju ja longerteli minne sattui, ajotiellekin.

Sitten siirrytään puutarhan puolelle. Siellä on meneillään projekti nimeltä liuskekiviterassi puutarhakalusteille. Niin vähäpätöistä mediaa ei tällä hetkellä olekaan, ettei siellä joku näppärä uutisoi jonkin olevan jonkin keskiössä, joten ajan henkeä mukaellen: projektini keskiössä on risukasa. Ei enempää eikä vähempää! Projektin keskiöön risukasa pääsi jo keväällä omenapuiden leikkuun aikoihin. Tosin risukasa ei silloin tiennyt tästä merkittävästä roolistaan. Se vahvistui alkukesän mittaan, kun talousahdingon kasvaessa ja yt-nevotteluiden pyörteessä risukasa vain kasvoi (marjapuskien harventaminen, luumupuun kaato). Valtiovarainministerin Kreikka-vakuuksien jyllätessä mediassa risukasa kommentoi vakuuksien luotetavuutta pukkaamlla horsmaa, rentun ruusua. Vakuuskeskustelu on väistynyt, ja nyt harakankellojen kukkiessa soivat kellot Sote-uudistukselle, jota kaatotempauksella koetellaan. Tervetuloa vaan media tulkitsemaan taloutta/politiikka/whatever meikäläisen risukasasta. Mä tulkkaan tarvittaessa.



Kasvihuoneessa meno hyytyi, kun helteet loppuivat. Ihan hyvin siellä kuitenkin voidaan. Kurkkuja tulee, tomaatit kukkivat, salaattia riittää ruokapöytään ja vesimeloni on yhä arvoitus.



Kasvimaalta saa jo retiisejä. Etanat tykkää niistä. Herneet eivät vielä kiipeä kehikkoa pitkin, mutta sieltä ne ponnistelevat.




















Uudella mansikkamaalla Polka punertaa jo. Annoin insinöörille tehtäväksi kehitellä räkättiverkon mansikkamaan päälle heti juhannuksen jälkeen. Omista rönsyistä viisi ei ole lähtenyt kasvamaan, joten ensi viikolla täytyy katsella, jos olisi tullut jo uusia rönsyjä, niin voisin paikata kuolleet. Maurin makea kukkii kovasti, joten muutama vadelmakin on siis luvassa.

Maurin ja Päivin makea vadelmaunelma

Suurten tekojen takana on aina rakkaus. Ainakin jaloilla ihmisillä. Mä tein suuren teon, mutta sen takaa ei löytynyt rakkautta. Mulla oli mielen päällä ärtymystä, syyllisyyttä aiheuttavaa huonoa omatuntoa laiskuuden takia, jopa jonkin asteista vihaa (ainakin rikkaruohoja kohtaan) ja kaikkea tommosta negatiivista kuonaketta. Kyse ei onneksi ollut maailmanrauhasta vaan vatturyteiköstä. Se on tökkinyt mua kaksi kesää ja nyt se sai köniinsä!

Kun homma on nyt valmis, osaan nauttia siitä täysin siemauksin ja olla tyytyväinen. Ja kokea sitä suurta rakkautta. Mutta niin kauan kuin homma on kesken, se painaa mua enkä pysty relaamaan. Ihmisen pitäisi myös osata olla armollinen itselleen ja siinä mulla on kovasti opettelemista.

Ostin viisi astiataimea Maurin makeaa, puutarhaturvetta ja kuorikatetta. Tukikehikko vadelmapenkille on myös tarkoitus rakentaa, mutta sillä ei ole vielä kiirettä.

Suunnitelma oli sellainen, että meinasin siirtää vanhat vatut yhteen penkkiin tuonne muinaisen vattupenkin kauimmaiseen päähän. Siirretyn vatturyteikön tilalle on tarkoitus tulla kasvulava kurpitsoille ja vesimelonille. Uudet vatut pääsevät kokonaan uuteen penkkiin, josta tulee noin kolme metriä pitkä.

Mutta kuten yleensäkin, eihän se homma noin mennyt. Mä tempaisin kaikki vanhat vatut mäkeen, kitkin maan ja ei kun ruohonleikkurilla sileeksi. Johan tuli siistiä jälkeä ja hermot säästyi! Ruohonleikkuri on mainio peli. Mulla on biosilppuava malli, joten leikkuujätettä ei kerry katteeksi kasvimaalle kuin sen verran, mikä irtoaa leikkurin pohjasta jokaisen käyttökerran jälkeen. Isä vuoli mulle sopivan kepukan, jolla on hyvä kaapia leikkurin pohja puhtaaksi ja sanoi, että putsaa tyttö pohja aina joka kerran jälkeen. Sieltä irtoaa kevyesti lasten ison leikkiämpärillisen verran tavaraa. Sitä alan nyt kiikuttamaan kasvihuoneeseen kurkuille ja tomaateille. Ja myöhemmässä vaiheessa myös avomaankurkuille. Nyt ne ovat vielä kasvamassa kasvihuoneessa parvekelaatikossa. Ens viikonloppuna voisin istuttaa ne ulos omaan kasvulavaansa. Siinä ne viime vuonna tuottivat ihan kelpo sadon. Se oli hyvä konsti ja hyvä paikka – sama meno jatkukoon tänä vuonna.

Maan muokkaaminen ja kitkeminen oli ihan yhtä tappista duunia kuin se aina on. Mihin se siitä jalostuisi. Vähän kuin ois joutunut rangaistusta kärsimään. Mutta hei, löytyipähän tosi muhevia onkimatoja. Perattuun maahan sekoitin ison säkillisen kasvuturvetta. Luonnossa vattu ei kasva rehevän kosteassa, matoisessa savimultamaassa. Joten aattelin, että köyhdytän ja kuivatan maaperää sekoittamalla siihen turvetta. Taimien istutuskuoppiin nakkasin mitä lie lannotetta punasesta pöntöstä ja vettä päälle. Punaiselle hollantilaiselle se ainakin toimi. Marjaa pukkaa.

Viime kesänä istutettu Punainen hollantilainen.

Uusi vatukko on nyt tässä. Astiataimet ehtivät istutusta odotellessaan kasvaa jo mukavasti ruukuissaan. Seuraavaksi pitää värkätä tukikehikko vatukolle, mutta eipä ole hoppua sen kanssa. Täytyy vähän huilata välissä.

Satoa ei liene odotettavissa tänä kesänä, sillä vattu on kaksivuotinen. Ensimmäisenä vuonna kasvaa varsi, johon toisena vuonna tulee marjat. Kolmantena vuonna varsi kuulema pitäis leikata pois, mutta enpä nyt tiedä... Katellaan... Kun just vasta istutin.

Paljon työtä upposi tuohon vatukkoon. Ruoho on ruudutettu pistolapiolla pikkupaloiksi ja siirretty pois. Maa on käännetty ja perattu about 40 sentin syvyydeltä. Sen perusteellisemmin en olis osannut tätä hommaa tehdä, joten olen tosi tyytyväinen tähän lopputulokseen. Nyt vaan Maurin makea, alapas tuottaa Päiville sitä vadelmaunelmaa:)

Tässä bonuksena vielä pari kuvaa puutarhasta.

Tuulilta saamani lipstikka viihtyy kompostin kupeessa.

Polka kukkii jo.

Kasvihuonekurkku Futura F1 .

Puutarhassa kaikki hyvin. Tästä on hyvä jatkaa. Mitäköhän sitä seuraavaksi tekis? Sen kasvulavan kurpitsoille? Viimeistelisi mansikkamaan laidat? Puutarhapöydälle liuskekivistä pation? Tai ostais ensin sen puutarhapöydän? Tai jos vaan ottais lasillisen punaista virvoketta:)

Polka, Bounty ja Kulkuri

Mansikkamaa on nyt pientä viimeistelyä vaille valmis ja minä odottelen mansikkakesää. Viime vuonna istutin Polkaa ja Kulkuria kasvihuoneen kahdelle seinustalle. Polka oli satoisa ja sitä istutin tänä vuonna toisen penkin täyteen. Ostin vähän lisää ja loput oli omia rönsyjä. Toiseen penkkiin ostin Bountyä 10 tainta ja loput laitoin Kulkuria omista rönsyistä. Käytävän peitin kuorikatteella, jotta voi sitten lipokkaat jalassa käydä katselemassa, josko saisi maistiaisia. Vielä on suunnittelematta, kuinka suojaan mansikat räkäteiltä.

Rönsyjä tuli viimevuotisesta 20 taimesta niin runsaasti, että niitä riitti jakaa ystävillekin. Sysksyllä rönsyjä varmasti on taas niin paljon, että ihmetellä saa, mitä niillä tekee. Kompostiin kai...

Lapsuudestani en muista, että mansikoita olisi lannoitettu. Veikkaan, että keskityin naperona marjojen kypsymisen vahtimiseen enkä hoitamisesta välittänyt. Nyt olen kuitenkin nähnyt niin paljon vaivaa mansikkapenkkien kanssa, että taidan ostaa marjalannoitetta. Se passaa myös marjapensaille, joiden sato saisi olla parempi. Viime vuonna mustaviinimarja ei tuottanut kuin syömämarjat. Punaviinimarjaa ei vanhastaan ollutkaan, joten istutin sitä viime kesänä kolme puskaa, jotka ovat talvehtineet mainiosti ja lähteneet terhakkaan kasvuun.

Jos sääennuste pitää kutinsa, lupaa nimittäin yli 10 asteen yölämpötiloja loppuviikosta, istutan perjantaina kasvimaan. Peitän sen kuitenkin harsolla. En ole vielä varma, joko uskaltaisin samalla istuttaa kasvihuoneeseen tomaatit ja kurkut.

Tänään istutin viime syksynä perustamaani pyöreään perennapenkkiin kolme verikuljenpolvea. Penkissä on vielä tilaa ainakin yhdelle, ellei kahdellekin perennalle. En tiedä, mitä laittaisin, joten annan asian hautua. Sopiva perenna pomppaa jostain kyllä esiin. Penkissä on erisäyisiä punaisia ja sinisiä  kukkia. Valkeita vielä kaipaisin.

 

Hemulointia Pekingissä

Juuri kun lumet sulivat ja olis päässyt kevättöihin, oli meidän Pekingin-matkan aika. Joten pahimpaan tuskaani mä sitten hemuloin vappuviikon Pekingissä. Hemulointi tarkoittaa kasvien parissa hääräämistä eli sitä, mitä Hemuli Muumeissa teki. Verbi hemuloida on nuoremman tyttäreni oivallus ja minusta kerrassaan ihastuttava. Viime vuonna tammikuussa hemuloin häämatkallamme Kapkaupungissa.

Hemulointia.

Vaikka Pekingissä oli kevät, ei Peking ollut otollisin paikka hemuloida. Puistojen puut ja nurmikot jätin rauhaan. Eipä puistoissa sitten muuta flooraa ollutkaan. Kotimatkalla lentokentälle näin ainoan kerran, kun kaupunkkin istutettiin kukkia, sinikukkaisia iiriksiä lyhtypylväiden juurelle muutamia kappaleita. Ei taida Pekingin saasteissa kukat säilyä hengissä... Onneksi kirsikkapuut kukkivat kaikkialla!

Kirsikkapuu Kiellettyä kaupunkia ympäröivän 'joen' rannalla.

Kiinanpioneja Kesäpalatsin puutarhassa.

Pekingiä ympäröivät mahtavat vuoret. Kehitys on ajanut tehtaat kaupungin laidoille, joten talvisin tehtaiden päästöt laskeutuvat Pekingin ylle kuin suureen kattilan pohjalle. Ja pysyvät siellä, kunnes kevättuulet huuhtovat saasteet hieman vähemmiksi ja tuovat taas kuukausien tauon jälkeen ajoittain aivan sinisen taivaan näkyviin. Taivaan näkeminen joka kuukausi ei siis ole itsestään selvyys. Mutta meitä onnisti! Eka päivämme Pekingissä ja sininen taivas, ihana! Loppuviikosta teimme matka Kiinan muurille. Taivas ei enää ollut järin sininen. Silmät olivat turvoksissa saasteista ja ripsiväri lepäili laukussa koko loman ajan. Muurilta katsoessa näki hyvin, kuinka 'utuista' kaupungin yllä oli - saasteet kelluvat kuin sadepilvi kaupungin yllä. Vuorilla ilma oli viileää, hengittäminen ei sattunut kurkkuun ja taivaskin näkyi.

Kaksi maailman kalleinta kukkaa Kiinan muurilla <3

Vuorilla oli myös kuivaa ja karua. Todellista tietoa näistä kuvien kasveista minulla ei ole, mutta nimesinpä ne nyt jotenkin;) Ponkaisin aina välillä muurilta alas, kun piti päästä hemuloimaan.

Muistuttaa meikäläistä hiirenvirnaa.

Kukka muistuttaakin iiristä, vaikka ensin luulin krookukseksi.

Eipä taida olla hanhikki, mutta kauniisti kukkiva pensas ainakin.



Leskenlehden kaukainen sukulainen?

Varsi hieman kuin sammalleimulla, kukka kuin hiirenvirnalla.

Muurille kiipeäminen otti koville, mutta oli ehdottomasti kaiken vaivan arvoista. Teimme sellaisen Secret Wall Tourin. Ei turistilaumoja. Ääretöntä rauhaaa ja muuria silmänkantamattomiin.

Ja kirsikat kukkivat alhaalla.