Kun Nuutin-päivästä on päästy, alkaa kevään odotus. Minulla on tapana kerätä koivunoksia maljakkoon. Siitä alkaa hauska jännitys, jota kestää pari viikkoa. Voi sitä riemua, kun oksiin ilmestyy hiirenkorvia! Toinen ehdoton kevään odotuksen merkki ovat esikot. Ostan niitä joka vuosi, vaikka onnistun aina saamaan ne hengiltä. Tänäkin vuonna ostin. Keltainen näyttäisi olevan jo saattohoitovaiheessa, pinkki vielä sinnittelee. En todellakaan tiedä, mitä teen väärin. Mutta koivunoksien kanssa tulen paremmin juttuun.
Oksat ovat peräisin kahdesta vierekkäisestä pikkukoivusta. Osa oksista on nyt topakasti hiirenkorvalla, osa kuin vasta poimittuja. Joulumarkkinoille ilmestynyt, saksalaisen puuexpertin kirja kertoo puiden sielunelämästä. Kirjassa esitetään, että metsän puut ovat perhettä ja kommunikoivat keskenään. Puut osaavat varoittaa toisiaan vaarasta ja lähettävät hajusignaaleja.
Käviköhän tässä niin, että kun olin taitellut oksia ekasta puusta, se alkoi varoitella naapuriaan pipopäisestä vaarallisesta naisesta. Ja kun nainen siirtyi tekemään tuhojaan naapurikoivuun, koivu oli jo ehtinyt sulkeutua kuin simpukka kuoreensa. Eikä nyt tee hiirenkorvia maljakossani, vaan muistuttaa minua pahoista teoistani. Pitääkö nyt pahoittaa mielensä? Ainakin pitää todeta, että tieto lisää tuskaa.
Tänä samaisena lauantaina, viisi vuotta sitten, menin naimisiin. Oli upea, aurinkoinen talvipakkaspäivä. Juuri sellainen talvipäivä, josta tykkään. Sydämeni paistoi kilpaa talviauringon kanssa ja lämmitti ihanasti. Tänään oli sumuinen, tuhnuinen vesitihkupäivä, mutta tunne sydämessäni on sama. Naimisissa oleminen on muuttunut vuosi vuodelta mukavammaksi. Olen onnekas, minulla on todella kultainen mies. Ja tuossa se mies nyt torkkuu sohvalla (kello on vaille kymmenen illalla) ja katsoo Bob Dylan -dokumenttia telkkarista. Aikaero vielä sotkee, sillä mies tuli eilen kotiin pelireissulta ja heräsi ennen aamuneljää. Meidän piti mennä Kappeliin syömään blinejä, mutta päätimme jäädä kotiin sen sijaan, että oltaisiin lähdetty liukastelemaan kaupungille. Mennään sitten ensi viikonloppuna, jos olisi vaikka iloisempi keli.
Meillä on kotona varsin mainio keittiö. Sieltä me tilasimme tänään poronkäristystä ja perunamuussia. Jälkiruoaksi oli omenapiirakkaa vaniljakastikkeen keran. Topakkaa talviruokaa.
Omenapiirakan teossa on omat niksinsä. Valitse aina rapsakoita omenia. Ei haittaa, jos omenat eivät ole happamia. Mutta kovia niiden täytyy olla eli haukatessa pitää rapsahtaa, hedelmälihan täytyy olla kovaa. Kuvassa oleva omena on Pink Lady, todella herkullinen lajike. Kiinteä, kova hedelmäliha, ihanan mehukas, makea ja rapsahtaa haukatessa unelmaisesti.
Omenapiirakassa on omenaa. Reilusti. Omenalohkot eivät saa olla ohuita. Ohuet lohkot muussaantuvat paistovaiheessa ja lopputulos on kuin söisi piirakkaa, jossa on omenahilloa päällä. Ei hyvä.
Kanelia ripotellaan päälle rutkasti. En ole vielä koskaan laittanut sitä liikaa. Älä huoli, et sinäkään. Anna ripotella vaan!
Parhaan paistopinnan ja maun piirakalle antaa kuvassa oleva Reilun kaupan ruskea ruokosokeri. Olen käyttänyt tavallista kidesokeria ja fariinisokeria, mutta tämä ruokosokeri on paras. Kyytipojaksi käy vaniljajätski tai vaniljakastike.
Perjantaina pidin saldovapaapäivän ja odottelin miestä kotiin sieltä pelireissulta. Kävin isolla kirkolla ja mihinkäs sitä maalaisespoolaiset muualle suuntaa kuin Stockmannille. Löysin ihanan Ted Bakerin kukkamekon juhliin. En ostanut. Ei ole juhlia tulossa ja mekkojakin löytyy. Mutta ei tuon kukkamekon veroista, joten jos jostain ilmaantuu bileet, niin onpahan mekko valmiiksi katsottuna. Sen sijaan satuin löytämään alesta tytölle (äipän pikkuinen, parin vuoden päästä 30 vee) neuletakin. Oli niin passeli, että vilkaisin hintalappua. Seitsemän euroa. Äkkiä riepu kainaloon ja kassalle.
Alessa oli menossa jo -60% vai olisko jo peräti -70%. Kaikki hyllyt ja tangot pursusivat tavaraa. Aivan kuin ale olisi juuri alkanut.
Stockmannin katutasossa, ikkunat antoivat Keskuskadulle, oli vuonna 1987 kulta- ja hopeaosasto, jossa myytiin myös kelloja. Olin siellä kesätöissä kirjoitusten jälkeen. Se oli hieno kesä! Stockalla oli todella kiva olla töissä, mukavia työkavereita ja osasto täynnä kaikkea kaunista hypisteltävää. Ja kauppa kävi. Asiakkaiden kanssa oli mukava jutella ja esitellä tuotteita.
-Ostaisin kummitytölle lahjaksi kahvilusikat, hän voi sitten kerätä sarjaa. Millaiset olisivat sopivat?
- No tässä on Chippendale-sarja. Se on klassikko, varma valinta. Katso kuinka kaunis kuvio lusikan päässä on, hienostunut, ei liian krumeluuri. Tässä on Musla. Kuvio on raskaampi ja koukeroisempi. Sitten on Tapio Virkkalan sarja, yksinkertainen ja puhdaslinjainen.
Erityisesti muistan, kuinka japanilaiset ostivat innoissaan Lapponia-sarjaa. Jokunen vuosi sitten osasto lopetettiin, ja korut ja kellot siirtyivät yläkertaan ulkopuolisen vuokralaisen hoidettaviksi. Tilalla on nyt joku hengetön mehubaari.
Niin se aika kiitää. Noista Stockan vuosista on jo ikuisuus, mutta silti ei niin kovin kauan. Parhaiten muistan rakkaat työkaverit. Napakan Marin silmälaseineen, Päivin punaisen huulipunan, Leenan ihanat hiukset & Julia Roberts -hymyn ja Fannin huolitellut kynnet. Johtuneeko näistä muistoista, mutta olen yhä Stocka-fani ja joka kaupunkireissu löydän itseni sieltä.
Käviköhän tässä niin, että kun olin taitellut oksia ekasta puusta, se alkoi varoitella naapuriaan pipopäisestä vaarallisesta naisesta. Ja kun nainen siirtyi tekemään tuhojaan naapurikoivuun, koivu oli jo ehtinyt sulkeutua kuin simpukka kuoreensa. Eikä nyt tee hiirenkorvia maljakossani, vaan muistuttaa minua pahoista teoistani. Pitääkö nyt pahoittaa mielensä? Ainakin pitää todeta, että tieto lisää tuskaa.
Tänä samaisena lauantaina, viisi vuotta sitten, menin naimisiin. Oli upea, aurinkoinen talvipakkaspäivä. Juuri sellainen talvipäivä, josta tykkään. Sydämeni paistoi kilpaa talviauringon kanssa ja lämmitti ihanasti. Tänään oli sumuinen, tuhnuinen vesitihkupäivä, mutta tunne sydämessäni on sama. Naimisissa oleminen on muuttunut vuosi vuodelta mukavammaksi. Olen onnekas, minulla on todella kultainen mies. Ja tuossa se mies nyt torkkuu sohvalla (kello on vaille kymmenen illalla) ja katsoo Bob Dylan -dokumenttia telkkarista. Aikaero vielä sotkee, sillä mies tuli eilen kotiin pelireissulta ja heräsi ennen aamuneljää. Meidän piti mennä Kappeliin syömään blinejä, mutta päätimme jäädä kotiin sen sijaan, että oltaisiin lähdetty liukastelemaan kaupungille. Mennään sitten ensi viikonloppuna, jos olisi vaikka iloisempi keli.
Meillä on kotona varsin mainio keittiö. Sieltä me tilasimme tänään poronkäristystä ja perunamuussia. Jälkiruoaksi oli omenapiirakkaa vaniljakastikkeen keran. Topakkaa talviruokaa.
Omenapiirakassa on omenaa. Reilusti. Omenalohkot eivät saa olla ohuita. Ohuet lohkot muussaantuvat paistovaiheessa ja lopputulos on kuin söisi piirakkaa, jossa on omenahilloa päällä. Ei hyvä.
Kanelia ripotellaan päälle rutkasti. En ole vielä koskaan laittanut sitä liikaa. Älä huoli, et sinäkään. Anna ripotella vaan!
Parhaan paistopinnan ja maun piirakalle antaa kuvassa oleva Reilun kaupan ruskea ruokosokeri. Olen käyttänyt tavallista kidesokeria ja fariinisokeria, mutta tämä ruokosokeri on paras. Kyytipojaksi käy vaniljajätski tai vaniljakastike.
Perjantaina pidin saldovapaapäivän ja odottelin miestä kotiin sieltä pelireissulta. Kävin isolla kirkolla ja mihinkäs sitä maalaisespoolaiset muualle suuntaa kuin Stockmannille. Löysin ihanan Ted Bakerin kukkamekon juhliin. En ostanut. Ei ole juhlia tulossa ja mekkojakin löytyy. Mutta ei tuon kukkamekon veroista, joten jos jostain ilmaantuu bileet, niin onpahan mekko valmiiksi katsottuna. Sen sijaan satuin löytämään alesta tytölle (äipän pikkuinen, parin vuoden päästä 30 vee) neuletakin. Oli niin passeli, että vilkaisin hintalappua. Seitsemän euroa. Äkkiä riepu kainaloon ja kassalle.
Stockmannin katutasossa, ikkunat antoivat Keskuskadulle, oli vuonna 1987 kulta- ja hopeaosasto, jossa myytiin myös kelloja. Olin siellä kesätöissä kirjoitusten jälkeen. Se oli hieno kesä! Stockalla oli todella kiva olla töissä, mukavia työkavereita ja osasto täynnä kaikkea kaunista hypisteltävää. Ja kauppa kävi. Asiakkaiden kanssa oli mukava jutella ja esitellä tuotteita.
-Ostaisin kummitytölle lahjaksi kahvilusikat, hän voi sitten kerätä sarjaa. Millaiset olisivat sopivat?
- No tässä on Chippendale-sarja. Se on klassikko, varma valinta. Katso kuinka kaunis kuvio lusikan päässä on, hienostunut, ei liian krumeluuri. Tässä on Musla. Kuvio on raskaampi ja koukeroisempi. Sitten on Tapio Virkkalan sarja, yksinkertainen ja puhdaslinjainen.
Erityisesti muistan, kuinka japanilaiset ostivat innoissaan Lapponia-sarjaa. Jokunen vuosi sitten osasto lopetettiin, ja korut ja kellot siirtyivät yläkertaan ulkopuolisen vuokralaisen hoidettaviksi. Tilalla on nyt joku hengetön mehubaari.
Niin se aika kiitää. Noista Stockan vuosista on jo ikuisuus, mutta silti ei niin kovin kauan. Parhaiten muistan rakkaat työkaverit. Napakan Marin silmälaseineen, Päivin punaisen huulipunan, Leenan ihanat hiukset & Julia Roberts -hymyn ja Fannin huolitellut kynnet. Johtuneeko näistä muistoista, mutta olen yhä Stocka-fani ja joka kaupunkireissu löydän itseni sieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti